sunnuntai 10. toukokuuta 2009

Zubair Zubairajevin tarina

Tämä tositarina on kertomus kidutuksesta, joka tapahtuu parhaillaan kun luet tätä artikkelia. Se voi saada ”Pelastakaa sotamies Ryanin” tapaisen onnellisen lopun, tai päättyä Danten helvetin syövereihin, joista ei voi paeta.

Zubair Zubairajev on 30-vuotias tshetsheenimies, joka parhaillaan istuu viiden vuoden tuomiotaan vankilassa Venäjän Volgogradissa.

Zubair eli Tolstoi-Jurtin kylässä Tshetsheniassa äitinsa ja viiden siskonsa kanssa. Isän kuoltua auto-onnettomuudessa Zubairista tuli 14-vuotiaana perheen elättäjä.

Zubair ei ottanut osaa kumpaankaan Tshetshenian sotaan. Hän koki tärkeimmäksi velvollisuudekseen huolehtia perheensä hyvinvoinnista.

Zubairajevit eivät kuitenkaan suhtautuneet välinpitämättömästi sotien ihmisille aiheuttamia kärsimyksiä kohtaan. Perhe nähtiin sodanvastaisisssa mielenosoituksissa, ja heidän talossaan yöpyi välillä Groznyin pommituksia paenneita pakolaisia.

Noina sekasortoisina aikoina tuo riitti herättämään salaisen palvelun epäluulot. Zubairia varoitettiin joutumisesta mustalle listalle. Vuonna 2004 hänen sukulaisensa taivuttivat hänet lähtemään Venäjältä Madina-vaimonsa kanssa. Pariskunta löysi turvan Itävallasta, jossa heille syntyi poika.

Mutta vuonna 2006 Zubairin iäkkäällä äidillä todettiin syöpä. Zubairajevit päättivät palata Tshetsheniaan. He yrittivät uskoa vakuutteluja Tshetshenian rauhoittumisesta. He myös toivoivat, että turvallisuuselimet olisivat unohtaneet Zubairin ulkomailla elettyjen kahden vuoden aikana.

Ensimmäiset kuukaudet sujuivatkin rauhallisesti. Zubair käytti suuren osan ajastaan käyttämällä tätä hoidoissa Rostov-on-Donin sairaalassa. Zubairin äidin vointi koheni.

Mutta 23. helmikuuta 2007 Zubair katosi. Hän astui helvetin ensimmäiseen kehään. Hänen vaimonsa ja neljä siskoaan löysivät hänet kolmen kuukauden kuluttua Groznyin alueen poliisiasemalta, jossa hän oli ollut pidätettynä katoamisestaan lähtien.

Zubairin tarina on yksi traaginen yksityiskohta 21. vuosisadan todellisuudesta, jossa tshetsheenit elävät. Koko kansa pakkosiirrettiin Stalinin käskystä vuonna 1944, ja nykyään heidän kohtalonsa on usein joutua omien naapuriensa pettämiksi vain kuusikymmentä vuotta pakkosiirtojen jälkeen. Heitä valikoidaan pidätettäviksi naapurien ilmiantojen perusteella, naapurien, jotka ovat Kadyrovin ja tämän FSB:ssä palvelevien pikkujohtajien ilmiantajia. Perättömiä ilmiantoja seuraavat tekaistut syytökset ja epärehelliset tuomiot.

Saadakseen Zubairin tunnustamaan mitä halusivat kuulustelijat olivat käyttäneet häneen tehokkainta mahdollista metodia, kidutusta. Zubairin sisko Malika kertoi venäläistoimittaja Elena Maglevannajalle, joka on nähnyt paljon vaivaa julkaistakseen Zubairin tarinan: ”He kiskoivat hänen kynsiään irti. Hänelle annettiin sähkösokkeja. Hänen haluttiin todistavan joitakin muita ihmisiä vastaan.”

Zubair pysyi vaiti eikä saattanut uusia uhreja ansaan. Silloin kiduttajat kertoivat hänen perheensä kokevan saman kohtalon kuin Zubair. Toista lastaan odottava Madina-vaimo joutui sairaalaan. Lopettaakseen kidutuksen Zubair lopulta tunnusti mitä vaadittiin.

Kesäkuussa 2007 Zubair kertoi siskoilleen, että hän oli joutunut todistamaan itseään vastaan. Tshetshenian korkein oikeus tuomitsi hänet syylliseksi lainvalvojan murhayritykseen ja laittomaan aseiden hallussapitoon. Zubair sai viiden vuoden tuomion korkeaa turvallisuusluokitusta kantavassa vankilassa. Hänet siirrettiin Volgogradin vankilaan numero 25, joka sijaitsee Frolovon kylässä. Alkoi uusi kidutusjakso.

Säännöllisillä hakkaamisilla ja kidutuksella ei tunnuttu haettavan mitään erityistä. Zubair vain oli valittu maalitauluksi. Jälleen hänet altistettiin sähköiskuille, ja häneen pistettiin tuntemattomia aineita. Hänet naulattiin jalkateristään lattiaan, ja hänet pakotettiin seisomaan lumessa paljain jaloin.

Muut vangit lähettivät viestin Zubairin siskoille erään sukulaisen välityksellä: ”Jos ette halua vastaanottaa ruumista, tulkaa hakemaan hänet pois.”

Seurasi lukuisia valituksia, joiden jälkeen Zubair siirrettiin vankilan sairaalaan. Vasta helmikuussa 2008 Zubairin onnistui jättää valitus vankilan hallinnolle ja tehdä rikosilmoitus vankilan johtajaa vastaan.

Sairaalasta ei kuitenkaan muodostunut Zubairille pelastusta vaan helvetin kolmas vaihe. Lääketieteellisen hoidon sijaan Zubairia kidutettiin jälleen. Hän on kertonut, että tavallisesti kidutuksen hoitivat vankilan johtaja ja hänen varamiehensä. Häneltä haluttiin todistus siitä, että kaikki hänen aiemmat lausuntonsa olivat olleet valhetta.

Zubairin siskojen Fatiman ja Malikan annettiin tavata Zubair sillä ehdolla, että he yrittäisivät saada hänet peruuttamaan lausuntonsa. Tapaamisen jälkeen he kertoivat Zoja Svetovalle, Novie Izvestijan toimittajalle: ” Zubair pystyi tuskin kävelemään. Hänen väitettiin olevan huonossa kunnossa kahden epilepsiakohtauksen jälkeen, joiden aikana hän oli kaatunut satuttaen päänsä. Veljemme oli kuitenkin täysin terve ennen vankilaan joutumistaan.”

Marraskuussa 2008 nykyisin Saksassa asuva entinen kollegani Venäläis-tshetshenialaisesta ystävyysseurasta, Imran Ejijev, vieraili vankilassa yhdessä niinikään Saksaan muuttaneen kirurgin Alihan Soltahanovin kanssa. Heidän onnistui ottaa kuvia Zubairin parantumatta jääneistä vammoista tämän päästä, kehosta ja jaloista. Hänellä oli jalassaan side, joka oli läpimärkä mädästä ja jota ei ollut vaihdettu viikkoihin. Asiasta kysyttäessä vankilan johtava lääkäri, kirurgi Vladislav Nikishin kertoi, että Zubairille oli järjestetty parhaat mahdolliset olosuhteet, mutta että hän oli aiheuttanut vammansa itse lyöden päätään seinään ja kaataen suolaa haavoihinsa.

Alihan Soltahanov kuvaili Zubairin tilaa toimittajalle, joka työskentelee Tshetsheenien kansallisen pelastuksen komitea -nimisessä kansalaisjärjestössä Nazranissa, Ingushiassa: ”Zubair oli pohjattoman uupunut sekä fyysisesti että mieleltään. Muodoiltaan vääristyneiden kasvojen vasen puoli oli yhtä suurta ruhjetta. Käsivarsissa oli lukemattomia arpia, kuin pieniä lihanpalasia olisi vedetty irti. Molemmissa jalkaterissä oli halkaisijaltaan 0,5 cm haavat, jotka olivat syntyneet kun hänet naulattiin lattiaan. Niiden vuoksi Zubair pystyy kävelemään vain kepin avulla. Vartijat uhkasivat ottaa kepin pois, koska ’hän ei enää tarvinnut sitä’. Zubair kärsii ankarista päänsäryistä ja tajuttomuuskohtauksista, jotka ovat vakavan aivotärähdyksen oireita.”

11. helmikuuta 2009 Moskovassa pidettiin tiedotustilaisuus Zubairin tilanteesta. Imran  Ejijev esitteli kuvia, jotka kiistatta osoittivat Zubairia kidutetun. Amnesty International esitti vetoomuksen ylimmälle syyttäjälle ja rangaistuksia valvovalle elimen päällikölle. Suorapuheiset ihmisoikeuksien puolustajat Svetlana Gannushkina ja Lev Ponomarjov lausuivat tukensa Zubairille. Sisko Malika ei epäröinyt todistaa julkisesti veljensä puolesta.

Tiedotustilaisuuden jälkeen siskokset Malika ja Fatima nousivat Tshetshenian-junaan. Rostov-on-Donissa heidän junavaunuunsa ilmestyi mies, jonka ”paljastukset” pelästyttivät nuoret naiset liki kuoliaiksi. Mies kuvaili yksityiskohtia viljellen, kuinka hän ”oli tappanut useampiakin kadonneiden ihmisten liian puheliaita sukulaisia”. Kun mies kertoi missä paikoissa ja osoitteissa naiset olivat Moskovassa käydessään vierailleet, kävi selväksi että heitä oli seurattu koko matkan ajan. Siskosten onnistui soittaa ihmisoikeusaktivisteille Moskovassa ja Volgogradissa. Groznyissa ihmisoikeusjärjestö Memorialin edustajat noutivat heidä asemalta. Pian Malika ja Fatima muuttivat pois Tshetsheniasta erään kansainvälisen ihmisoikeusjärjestön avulla.

Useita aktivisteja, jotka ovat yrittäneet herättää huomiota Zubairin tapausta kohtaan, on ahdisteltu eri tavoin. Maaliskuun 20. päivänä 2009 Volgogradin vankilan hallinto nosti kanteen volgogradilaista toimittajaa Jelena Maglevannajaa vastaan, jonka ansiosta Zubairin tarina nousi julkisuuteen. Jelenaa syytetään ”heidän ammatillisen kuvansa pilaamisesta”. Seuraava oikeudenkäynti pidetään 12. toukokuuta. Vetoomukset, että Zubair saisi todistaa oikeudessa, on hylätty. Vankilan hallinto toivoo saavansa 500 000 ruplaa vahingonkorvausta. He vaativat myös, että Jelenan tulee julkaista uusi artikkeli, joka alkaa: ”Rangaistuslaitosten henkilökunta palvelee valtion etuja. Tämä palvelu edellyttää heiltä rohkeutta, pelottomuutta, itsensä uhraamista ja paljon työtä...”

Sillä välin nämä urhoolliset valtion palvelijat jatkavat Zubairin hakkaamista saadakseen hänet peruuttamaan lausuntonsa. 26. maaliskuuta 2009 Zubairin asianajaja Musa Hadisov todisti oikeudessa, että oli nähnyt lukuisia merkkejä kidutuksesta tavatessaan Zubairin edellisenä päivänä. Kuukauden kuluttua, 23. huhtikuuta, Hadisov havaitsi Zubairin kehossa uusia jälkiä lyönneistä, mukaan lukien ruhjeita rinnan alueella, olkapäissä ja alaselässä. Vartijoiden johdolle jättämässään valituksessa asianajaja ilmoitti vaatineensa välittömästi, että lääkäri ja vankilan johtaja kutsutaan paikalle. Vaatimukseen ei ollut suostuttu.

Kun lukee tämän nimenomaisen vankilan johtavan lääkärin avointa blogia netissä, tajuaa heti, miksi tämän vankisairaalan lääkärit ovat unohtaneet Hippokrateen valansa. Valtaosa kirjoituksista käsittelee tshetsheeneitä ja heidän ”rikollista sisintään”... Jelena Maglevannaja kertoi puhelimessa, ettei kirurgi epäröinyt käydä jonkinlaista keskustelua hänen kanssaan internetissä, joskin kyse oli pikemminkin uhkailusta: ”On meidän asiamme päättää, keitä hoidetaan ja miten”, kirurgi kirjoitti. ”Pelkään nyt mitä tahansa tulevaa tutkintaa. Sinun olisi parasta vielä harkita [mitä teet]. On todennäköistä, että sinua tutkitaan jossakin, ja ennemmin kuin minua.”

Viimeisimmän keskustelumme aikana Jelena kertoi: ”Syksyllä 2008 Novaja Gazetan toimittaja Vera Tshelitsheva lupasi julkaista Zubairin tarinan. Sitten en kuullut hänestä pitkään aikaan. Viime viikolla soitin lehteen pyytäen saada puhua päätoimittajan kanssa. Kerroin miehelle tarinan kokonaisuudessaan uudestaan. Hän vastasi: ’Tshelitsheva ei enää työskentele Novaja Gazetassa. Lehtemme ei enää kirjoita juttuja tuollaisista tapauksista. Tutkiva osastomme käsittelee vain korruptiota. Toimittajista ei ole apua tällaisissa tapauksissa. On paras kääntyä ihmisoikeuksien puolustajien puoleen.’” Jelena huomautti yrittäneensä jo sitä ja lopetti puhelun.

En tiennyt, miten vastata hänen yksinkertaiseen kysymykseensä: ”Miksi ne, jotka pystyvät auttamaan, eivät sitä tee?”


Oksana Tshelysheva

Kirjoittaja on venäläinen toimittaja ja Suomen PENin turvakaupunkikirjailija.

 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.