keskiviikko 3. kesäkuuta 2009

Islamin merkitys nyky-Tshetsheniassa





Etnografi ja kirjailija Zalpa Bersanova on vuosikausia tutkinut tshetsheenien muuttuvia käsityksiä perinteistään ja arvoistaan. 

Tässä kirjoituksessa Bersanova selvittää maanmiestensä suhdetta muun muassa islamiin. Bersanova oli vuonna 2005 ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi yhdessä 35 venäläisnaisen kanssa.



Viidentoista viime vuoden aikana olen systemaattisesti suorittanut kyselyjä tshetsheenien joukossa tiedustellen heidän mielipiteitään omista tavoistaan ja uskomuksistaan, arvoistaan ja uskonnostaan. Vuonna 2004, kysyessäni haastateltaviltani ”mitä arvoa pidät kaikkein tärkeimpänä tshetsheenien hengellisessä elämässä”, enemmistö vastanneista (68 prosenttia) vastasi ”uskoa”. Useita vuosia aiemmin heidän vastauksensa olisivat kuuluneet ”säädyllistä käytöstä”, tai ”rohkeutta” tai ”itsehillintää” tai ”oikeudenmukaisuutta”. Tämä muutos on helppo selittää. Uskonnosta on muodostunut hengellinen ”turvapaikka”, jossa ihmiset yrittävät saada rauhan arkielämän julmuudesta.

Tshetsheenit ovat mielestään vapaita uskonnon painostavista muodoista. Heidän uskonsa on islam, mutta he eivät seuraa sitä sokeasti. Mikään ei voi tukahduttaa perustavaa laatua olevaa valinnanvapautta, joka on a priori oletusarvo tshetsheenien kulttuurissa. 1800-luvun kuuluisa vapaustaistelija imaami
Shamil sanoi tshetsheeneistä, että heistä ei voi saada pois adatia, jolla tarkoitetaan perinteisten lakien ja käyttäytymisnormien muodostamaa verkostoa. Jos tavallinen tshetsheeni huomaa, että adat ja islamin periaatteet ovat ristiriidassa keskenään, hän aina käytännössä noudattaa adatia samalla kun teoriassa vaalii islamilaista lakia.

On tärkeää huomata, että tshetsheenit 1600-luvulla valitsivat islamin, koska sen ajatus kaikkien ihmisten tasa-arvosta teki heihin suuren vaikutuksen. Mutta he omaksuivat islamin omalla tavallaan valiten sen opinkappaleista ne elementit, jotka eivät olleet ristiriidassa heidän omien perinteidensä tai adatin kanssa. Tshetsheenit ovat esimerkiksi ylläpitäneet verikoston perinnettä kauan islamiin kääntymisensä jälkeen, vaikka se on ristiriidassa islamin oppien kanssa. (Tshetsheenien historiassa on ollut aikoja, jolloin verikosto on ollut ”lakkautettuna”. Näin tapahtuu yleensä silloin, kun käydään ankaraa taistelua ulkopuolista vihollista vastaan.) 1800-luvulla, kun tshetsheenien naapurit vannoivat valansa Koraanilla, tshetsheenit jatkoivat ikiaikaista käytäntöään ja vannoivat vaimojensa tai kuolleiden esi-isiensä nimeen. Adat turvaa naisten kunnian ja oikeudet islamin lakeja paremmin. Se esimerkiksi kieltää halaamasta tai suutelemasta naista julkisesti, tai ottamasta huivia pois tytön päästä. Jos nuori mies syyllistyi johonkin noista, hänen oli pakko joko mennä tytön kanssa naimisiin tai maksaa häpäistyn tytön verestä. Toisin kun naapureillaan – osseeteilla, khevsureilla jne. – tshetsheeneillä adat soi avioeron sattuessa vaimolle samat oikeudet kuin miehelle. Adatin ja sharia-lain välillä on vielä yksi merkittävä ero: Adat ei salli ihmisten ruumiillista rankaisemista. Sen mukaan rangaistusta ei kohdistettu henkilöön itseensä, vaan hänen kuvaansa. Sen vuoksi teiden varsille nousi pieniä ”kirouksen mäkiä”, joita kohti ohikulkijat heittivät kiviä paheksuakseen epäsosiaalisiin loukkauksiin syyllistyneitä. Myöskään lapsia ei kuritettu ruumiillisesti, koska arveltiin että lyödystä lapsesta kasvaisi pelkuri.
 
 
Verikosto rikosten ehkäisijänä
 
Annan esimerkin siitä, miksi tshetsheenit ovat arvoasteikossa säilyttäneet adatinsa islamia korkeammalla. Yksi tshetsheenien ankarimmista käytännöistä on verikosto, joka on vastoin islamin lakeja. Tshetsheenit eivät kosta ainoastaan murhaa, vaan myös heihin kohdistetut loukkaukset ja haavat. Erityisesti vuoristolaisten keskuudessa oli tapana, että väkivallantekoon syyllistyneet maksoivat uhreilleen hyvitystä, joka laskettiin mittaamalla paljonko loukkaantuneen haavan pituus oli vehnänjyvinä. Ehkäpä verikoston uhka on yksi syy tshetsheenien hillittyyn julkiseen käytökseen. Hehän tietävät hyvin millainen rangaistus odottaa rikokseen syyllistynyttä. Heidän täytyy huolellisesti tarkkailla jokaista sanaansa ja tekoaan. Tshetsheeneillä on sanonta: ”Lääkäri voi parantaa miekan aiheuttaman haavan, mutta vain miekka voi parantaa sanojen aiheuttaman haavan.” Se tarjoaa kiinnostavan (joskin epätarkan) vastakohdan englantilaiselle sanonnalle: ”Kepit ja kivet saattavat rikkoa luuni, mutta sanat eivät voi minua vahingoittaa.”
Entisaikoina verikosto oli instituutiona niin vahva, että se usein ylitti viralliset valtarakenteet, ja sen ymmärrettiin tuovan mukanaan lahjomattomuutta. ”Verikosto levittää ympärilleen pelon piirin, joka vahvistaa vuoriston kansaa”, kirjoitti A. Solzhenitsyn.
 
Tshetsheenit uskovat lujasti, että jos verikostoa ei olisi, on mahdollista että he yksinkertaisesti tappaisivat toisiaan loputtomiin. Tuon vahvan perinteen vuoksi murhien määrä tshetsheenien keskuudessa on aina ollut alhainen. Verikostolle alttiiksi joutumisen seuraukset eivät olisi katastrofaaliset vain murhaajalle itselleen vaan myös hänen sukulaisilleen, joista verikosto-oikeuden mukaan kuka hyvänsä saattoi tulla tapetuksi, erityisesti mikäli murhaaja itse piiloutui. Siksi jonkun tappaminen nähtiin kohtalona, jota piti välttää hinnalla millä hyvänsä. Tshetsheenit kertovat tarinaa isästä ja pojasta, jotka olivat tappaneet vastustajansa taistelussa. Paetessaan rikospaikalta poika kysyy isältä: ”Jos kerran voitimme, miksi meidän pitää paeta?”
Historiasta tiedämme, että oli tapoja välttyä verikostolta. Perheenpäät saattoivat kokoontua yhteen ja antaa tappajalle anteeksi, tai voitiin käyttää erilaisia rituaaleja joiden avulla tappo sovittiin. Vielä nykyäänkin on mahdollista antaa anteeksi tappajalle. Toisaalta myös koston julmat muodot, jotka eivät noudata perinteisten tapojen tarkkaan harkittua rituaalia, ovat lisääntyneet viime vuosina.
Kyselyissäni 70 prosenttia vastanneista piti verikostoperinteestä luopumista välttämättömänä, mutta loppujen mielestä perinteen noudattamista voitaisiin lykätä joksikin aikaa, kunnes sota olisi loppunut.
 
Seuraavassa hieman positiivisempi esimerkki. Adat merkitsee tavanomaista oikeutta, mutta on olemassa myös sosiaalisia traditioita. On tarpeen huomata, että adatin lisäksi myös näitä sosiaalisia traditioita pidetään toisinaan tärkeämpina kuin islamilaisen lain noudattamista. Kuulin tarinan, joka panee ajattelemaan vieraanvaraisuuden arvostamista tshetsheenien nyky-yhteiskunnassä. Eräs vanha mies kutsui kotiinsa joukon ihmisiä, jotka olivat paenneet ilmahyökkäysten kohteeksi joutuneesta kylästä. Hän otti heidät ystävällisesti vastaan, antoi heille ruokaa ja makuusijan. Seuraavana aamuna pakolaiset tajusivat, että mies oli juuri menettänyt ainoan poikansa. Islamin lakien mukaan poika olisi pitänyt haudata edellisenä päivänä ennen auringonlaskua. Tässä tapauksessa vanha mies oli kuitenkin pitänyt tshetsheenien vieraanvaraisuuden perinnettä pyhempänä kuin islamia. Tshetsheenit sanovat: ”Ruumiin voi laittaa minne hyvänsä, mutta vieras tulee ottaa vastaan perinteitä noudattaen.” Vanha mies otti sanonnan kirjaimellisesti.
 
Kaikki tämä osoittaa, että tshetsheenit suhtautuvat islamiin kriittisesti, avoimesti ja luottavaisesti. He uskovat, että heidän omat perinteensä ja aatteensa ovat samanarvoisia. Silti tshetsheenien joukossa on selvästi kasvava joukko niin kutsuttuja uskonnollisia fanaatikkoja. Miten se on mahdollista? Joidenkin ulkopuolisten silmin saattaa näyttää siltä, että fanaattisuutta on luonut tshetsheenien perinteinen sufi-rituaali, zikr, joka helposti tuo mieleen ekstaasin, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Uskonnollinen fanaattisuus tuli Tshetsheniaan muista lähteistä kuin sufi-traditioista.
 
 
Ruslanin tarina
 
Mistä sitten tulevat terroritekoja tekevät uskonnolliset fanaatikot? Luulen että asiaa valaisee erään Ruslan-nimisen tshetsheenimiehen tarina. Hän oli vuonna 2002 Moskovan Dubrovka-teatterin kaapanneiden terroristien joukossa. Hänen tarinansa osoittaa myös, että wahhabismin ideologia ei ole ristiriidassa vain todellisen islamin kanssa, vaan myös – mikä kenties on vielä tärkeämpää – tshetsheeniperinteiden kanssa. Ruslanin tarina toistuu muodossa tai toisessa yhä uudestaan ja uudestaan nyky-Tshetsheniassa.
 
Ennen ”wahhabiitiksi” tulemistaan Ruslania pidettiin kelpo nuorena miehenä. Hänen ainoa heikkoutensa oli, että hän rakasti kovasti naisia ja vietti kutakuinkin vapaamielistä elämää. Hänen isänsä oli erittäin hyväntahtoinen, kunnollinen mies. Isä oli orpo, joten saatuaan oman perheen se tuotti hänelle suurta mielihyvää, ja hän piti tarkasti silmällä lastensa kasvatusta.
Kahden Tshetshenian sodan välillä pahamaineinen arabitaistelija Khattab johti kapinallisten koulutusleiriä Gudermesin kaupungissa. Ruslan, 20, meni sinne ystäviensä kanssa silkasta uteliaisuudesta nähdäkseen mitä siellä tehtiin. Hän palasi kotiin 200 dollaria rikkaampana. Hänen isänsä kysyi missä hän oli ollut ja mistä saanut rahat. Isä meni itse katsomaan Khattabin harjoitusleiriä. Kolmen päivän kuluttua sekä isä että poika olivat silmiinpistävästi muuttuneet. Isä näytti siltä kuin hänet olisi hypnotisoitu. He molemmat alkoivat julistaa että on vain yksi jumala, Allah, ja että Muhammed on hänen profeettansa. Muita uskonnollisia hahmoja tai profeettoja ei ole, ja uskonnollisiin tapahtumiin osallistuminen on turhaa eikä mitää aiemmankaltaisia harjoituksia tarvita. Perheen oli vaikea selviytyä kahden wahhabiitin kanssa. Ruslan pakotti äitinsä ja sisarensa pitämään hijabia. Heidän kieltäytyessään Ruslan sanoi äidilleen: ”Jos et olisi minut synnyttänyt nainen, tappaisin sinut.”
 
Tshetsheenikulttuurissa äiti on pyhä, eikä lapsilla ole koskaan oikeutta olla tottelematta häntä. Ruslan pakotti isänsä eroamaan vaimostaan ja naimaan toisen (joka oli myöhemmin Nordostissa panttivankeja ottaneiden joukossa). Ruslan ilmoitti sisarilleen, että nämä voisivat tavata miehiä hänen luvallaan ja hänen läsnäollessaan. Hän kutsui luokseen wahhabiittitovereitaan ja käski sisarensa valita puolison heidän joukostaan. Tämä oli jälleen yksi vakava loukkaus tshetsheenitraditioita kohtaan. Sitä, että sisaret keskustelevat naima-asioista veljensä kanssa, pidetään erittäin epäeettisenä, kuten myös senkaltaisten tunteiden osoittamista veljen läsnäollessa. Ruslan sanoi lisäksi, että mies voisi naida nuorimman sisarensa. Tshetsheenilakien mukaan on tietenkin mahdotonta naida ei vain veljeä vaan myös kaukainen sukulainen. Ennen pidettiin häpeällisenä naida omaan teipiin eli klaaniin kuuluva mies.
 
Ruslan opiskeli Tshetsheniassa islamilaisessa tiedekunnassa. Sieltä hän löysi vaimonsa, joka myös oli wahhabiitti. Toisen sodan alkaessa hän liittyi taistelijoihin isänsä ja vaimonsa kanssa, mutta ei koskaan varsinaisesti sotinut. Harjoitellessaan aseen käyttöä Ruslanin vaimo vahingossa laukaisi sen vahingoittaen miestään, joten he palasivat kotiin. Sen jälkeen he kaikki lähtivät Bakuun, Azerbaidzhaniin. Kun ratsiat tshetsheenipakolaisia vastaan alkoivat Bakussa, he palasivat Tshetsheniaan. Eräänä yönä kello neljä federaation joukot pidättivät heidät kotona. Isä hakattiin pahoin, ja Ruslan vietiin pois aseistetulla joukkojenkuljetusvaunulla. Hänen äitinsä juoksi ajoneuvon perässä kunnes se katosi näkyvistä.
 
Federaation sotilaat hakkasivat Ruslanin pahoin ja heittivät hänet sitten pois miehistönkuljetusvaunusta. Taksinkuljettaja löysi hänet ja vei kotiin. Sen jälkeen Ruslan vaimoineen ja lapsineen lähti Tshetsheniasta, luultavasti Georgiaan tai Azerbaidzhaniin. Siellä hänet värvättiin Nordost-operaatioon. Hänelle vakuutettiin, että Venäjä tulisi myöntymään heidän vaatimuksiinsa, että panttivankien vapauttamisesta neuvoteltaisiin, ja että sota Tshetshenian tasavallassa päättyisi. Ne, jotka menehtyisivät teatterikaappauksessa – suorittaessaan pyhää velvollisuuttaan – pääsisivät paratiisiin. Ruslan, samoin kuin hänen isänsä toinen vaimo, kuoli kaasumyrkytykseen panttivankien evakuoinnin yhteydessä.
 
Ruslan oli testamentannut vaimonsa ja lapsensa wahhabiittiystävälleen, joka noudatti Ruslanin tahtoa. Ruslanin vanhemmilla ei ole oikeutta poikansa lapsiin, mikä on täysin vastoin tshetsheeniperinteitä. Niiden mukaan lapset kuuluvat isälle ja hänen sukulaisilleen avioeron sattuessa tai jos heistä tulee orpoja. Federaation joukot veivät mukanaan Ruslanin isän ja tämän nuoremman pojan Nordostin kaappauksen jälkeen. Isä lupasi kertoa kaiken mitä tiesi mikäli poika vapautettaisiin. Hänet vapautettiinkin, mutta pahasti pahoinpideltynä ja pää muovipussiin käärittynä. Jos kulkukoirat eivät olisi repineet muovia hänen päänsä ympäriltä sen jälkeen, kun hänet oli heitetty pois tajuttomana, hän olisi tukehtunut kuoliaaksi. Hän jäi henkiin, mutta masentui syvästi. Hänen isänsä on yhä kateissa.
 
 
Wahhabiitteja ei hyväksytä
 
Viimeisten kyselyjeni yhteydessä enemmistö vastanneista oli sitä mieltä, että vaarallisin asia tai ilmiö Tshetsheniassa oli wahhabismi. Ei ainoastaan koska se on ristiriidassa todellisen islamin kanssa, mutta myös koska siinä toimitaan täysin tshetsheenitraditioiden vastaisesti. Itse asiassa tshetsheenit pelkäävät wahhabiitteja melkein lamaantumiseen asti. He pelkäävät joutuvansa wahhabiittien kohteiksi ja leimautuvansa ”pettureiksi”, jos uskaltautuvat työskentelemään hallitukselle tai toimimaan opettajina tai poliiseina. Nuorten miesten pelätään päätyvän wahhabiittien värväämiksi, jättävän perheensä ja ryhtyvän terroristeiksi. Aivan samoin kuin federaation joukkojen tai paikallisen tshetsheenimiliisin, myös wahhabiittien nähdään toimivan lakien ulkopuolella ja piittaamatta vähääkään uhreistaan.
 
Valtaosa tshetsheeneistä tuntee huonosti islamia, vaikka he muslimeita ovatkin. Vain harvat tietävät siitä tarpeeksi kyetäkseen opettamaan muita. Neuvostoaikoina uskonnon avoin harjoittaminen oli kielletty, Stalinin aikana teologian opiskelijoita vainottiin eikä islamilaisten doktriinien opiskelua varten ollut alan kirjallisuutta. Ideologisten työkalujen puuttuessa ihmisten on vaikeaa näinä päivinä torjua wahhabiittejä. Lisäksi uskonnon harjoittamisen vapaus on jälleen uhattuna Tshetshenian tasavallassa, ja syynä siihen on juuri wahhabiittien aiheuttama uhka ja viranomaisten vastareaktio siihen. Jos henkilö rukoilee ja käy moskeijassa, hänet julistetaan wahhabiitiksi ja vaino alkaa. Näin jopa vaatimattomimmasta uskonnon harjoittamisesta tulee mahdotonta.
 
Silti, näinäkään aikoina, ei ole epäilystä siitä että ylivoimainen enemmistö tshetsheeneistä ei ainoastaan torju wahhabiittien metodeja, vaan myös periaatteet joita nämä väittävät edustavansa. Esimerkiksi ”taistelu vääräuskoisia vastaan” on yksi uskonnollisten fanaatikkojen suosituimmista iskulauseista. Kuitenkin löysin kyselyyni osallistuneen 564 tshetsheenin joukosta vain kahdeksan, jotka myönsivät etteivät pitäneet erilaisen uskonnollisen taustan omaavista ihmisistä. Sitä paitsi kysymykseen ”ovatko venäläiset vastuussa tshetsheeneitä kohdanneesta tragediasta” 79 prosenttia vastasi ei.
 
Wahhabiittien tapa värvätä tshetsheeninaisia ja -tyttöjä itsemurhaiskujen tekijöiksi on toinen esimerkki periaatteista, joita tshetsheeniperinne ei tunne. Päinvastoin kuin muilla konflikteistä kärsivillä muslimialueilla, tshetsheeniyhteisössä ei ihailla itsemurhaiskuja tekeviä naisia. Naispuoliset itsemurhapommittajat ovat suuri häpeä perheilleen, erityisesti miespuolisille sukulaisille, ja usein perheet yrittävätkin salata sen tosiasian että heidän tyttärilleen on käynyt näin.
 
On selvää että tämä islamin ”vaientaminen”, tämä vääristely, on ainakin osittain seurausta sodasta. Tshetsheenit tiesivät islamista vain vähän selviydyttyään neuvostoajasta, ja sodan aiheuttama epätoivo ja menetykset tekivät heistä vieläkin suojattomampia tämän kaltaiseen aivopesuun. Johtuu pääosin voimakkaasta perinteidemme tiedostamisesta ja uskosta niiden luonnolliseen paremmuuteen muihin ideologioihin verrattuna, että wahhabismi on pysynyt jokseenkin rajoitettuna. Mutta on toinenkin tekijä: Tshetsheenit pitävät arvojaan eurooppalaisina tai länsimaisina ja haluavat tulla tunnustetuksi eurooppalaiseksi yhteisöksi. Tällä hetkellä heidät on saatettu alttiiksi sekä muslimimaailmalle (arabitaistelijoiden maahanmuuton kautta) että Euroopalle (suuren siellä elävän tshetsheenidiasporan kautta), ja enemmistö on valinnut lännen parempana esikuvana. Täten ei ole yllättävää, että 84 prosenttia vastanneista nimesi englannin kieleksi jota olisi hyvä oppia, ja 79 prosenttia haaveili englannin opiskelusta.
 
On olemassa uskonnollisia henkilöitä, roolimalleja tshetsheeneille, joista haluaisimme oppia enemmän ja opettaa nuorisollemme. Yksi heistä on Kunta-Hadzhi, tshetsheeni ja sufijohtaja, joka perusti Qadirija-veljeskunnan ja sen uskonnolliset tavat, kuten ympyrässä harjoitettavan zikrin. Häneen liitetyt arvot ovat suvaitsevaisuus, yhtenäisyys ja yhteisö, perheen rakkaus, tosi usko ja anteeksianto. Kunta-Hadzhi on hyvin suosittu nykyisen tshetsheeniälymystön parissa historiallisena hahmona ja innostavana esimerkkinä, ja hänen arvojensa kautta tshetsheeniyhteiskunnan uskotaan voivan parantua. Tämä vuosi [2005] on itse asiassa hänen kuolemansa 140-vuotisjuhlavuosi.
 
 
Englannista suomentanut Anu Harju. Väliotsikot suomentajan.
 
 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.